Kaikkien aikojen karsinnoista on suurten odostusten saattamana tullut jälleen yksi murheellinen luku suomalaisen jalkapallon historiaan. Huuhkajien kannattaminen osoittaa minusta harvinaislaatuista luonnetta suomalaisilta; tämä 1995 ja 2011 vuosia palvova gloryhuntereiden kansa harvemmin jaksaa vuodesta toiseen osoittaa tukeaan joukkueelle, jonka arvokisamenestyksen yllä tuntuu leijuvan jonkinlainen ylittämätön muinainen kirous. Silti jopa tänä kalseana, kylmänä iltana stadikalle on saapunut sinivalkoisia kannattajia ja Pohjoiskaarre pitää tuttuun tapaan huolta siitä, ettei stadionilla olla hiljaa kuin kirkonpenkissä. Olympiastadionin väkimäärä ja tunnelmallisuus ovat kuitenkin tässä vaiheessa kaukana siitä, mitä siellä koettiin vajaa vuosi sitten karsintojen alkutaipaleella Kreikkaa ja Romaniaa vastaan.
Pakko myöntää, että siinä vaiheessa, kun istui mukavasti sisätiloissa kavereiden kanssa valmistautumassa matsiin lähtöön, kävi väistämättä mielessä miksi. Miksi kukaan ehdoin tahdoin lähtee katsomaan merkityksetöntä matsia ja nielemään uudelleen EM-karsintapaikan menettämisen aiheuttamaa pettymystä? Etenkään tällaisessa säässä, kun muutenkin on jokseenkin syväjäässä oleva olo ja viltti ja lämmin minttukaakao baarissa tuntuisivat paljon mukavammalta kuin paikan päällä värjötteleminen. Kuten aiemmassa postauksessa olen kuitenkin todennut, nautin futiksesta, oli matsi mikä tahansa. Kannattamisessa - kun se todella on sitä - on harvemmin kyse voittamisesta ja häviämisestä. Kannattamisella ei minun maailmassani ole ehtoja, se joko on tai sitä ei ole. En arvosta millään tasolla itseään faneiksi kutsuvia ihmisiä, jotka poistuvat matsista kesken kaiken, kun toiveet voitosta romuttuvat. Niin ikään en ymmärrä argumenttia, että suomalainen futis olisi huonoa. Jos jotain, se on erilaista. Futis yllättäen hyvin usein on erilaista eri kulttuureissa, liigoissa, jopa seuroissa. Täällä ei voi kuvitella nauttivansa samanlaisesta vauhdista, metelistä ja menestyksestä kuin muualla, mutta onko jalkapallon taika ikinä ollut riippuvaista niistä? Ja jos on, onko parempaa keinoa vaikuttaa asiaan kuin menemällä itse paikalle huolehtimaan omalta osaltaan siitä, että katsomot eivät ole tyhjiä ja hiljaisia?
Färsaaret on mielenkiintoinen vastustaja. 50 000 hengen saarella jalkapallo on valtava asia, eikä takuulla ole kyse gloryhunterismista. Sama pätee Islantiin, joka on tällä hetkellä korkeimmalla FIFA:n rankingissa Pohjoismaista (sijalla 23, vrt. Tanska sijalla 28, Norja sijalla 34, Ruotsi 45 ja Suomi 64). Tällaisia maita ja "kotijoukkueita" kohtaan ei voi kuin tuntea sympatiaa ja toivoa menestystä, Islannille sitä on näiden karsintojen myötä jo tullutkin. Huuhkajien karsintojen avausottelu Färsaarilla oli lupaavan voitokas, mutta toiveet menestyksestä eivät ole se syy, miksi tämä peli vetää puoleensa. Sanoin aiemmin, että voitto tai tappio, kannattajana on paikalla tukemassa joukkuettaan, kävi miten kävi. Joudun vähän ottamaan sanomisistani takaisin, että tänä iltana saatoin olla paikalla myös Färsaarten peliä katsomassa. Iltana tosiaan - 21:45 on epäinhimillinen aika pelille Suomen olosuhteissa tähän aikaan vuodesta. Traumatisoiduin syysiltojen peleihin eräässä Suomi-Ranska -pelissä. Kaikki paikalla olleet tietävät, mihin peliin viittaan.
Ai niin, ja kyllä, ajoitimme reilin ihan tarkoituksella siten, että lähtöä edeltävänä iltana ehtisimme käydä katsomassa tämän matsin. Se tuntui kohtuulliselta tavalta viettää viimeistä iltaa Suomessa; en vieläkään tiedä mitään parempaa tapaa viettää iltaa kavereiden kanssa kuin futiksen katselemisen merkeissä. Pidän itseäni hyvin onnekkaana, että minulla on ihmisiä, jotka ovat yhtä hulluja ja lähtevät hyytävälle stadikalle syyskuussa katsomaan varttia vaille kymmenen alkavaa Suomi-Färsaaret -peliä.
Koska kirjoitan tätä kuukauden myöhässä, voin jo vertailla, miltä tuntui espanjalaisfutikseen verrattuna olla stadikalla kannattamassa Huuhkajia. Peli päättyi 1-0 Joel Pohjanpalon osumalla, mikäli se on päässyt jo joltakulta unohtumaan. Tietenkään tunnelma ja väkimäärät eivät ole samoja kuin Espanjassa, sitä tai pelaamisen tasoa on turha lähteä edes vertailemaan. Silti siinä, että saa vaeltaa kotistadionille kannattamaan omiaan ja hoilata tuttuja chantteja, on sitä jotain, mitä pystyi Espanjassa seuraamaan vain sivusta. Pelien katseleminen liikuttaa ihmisiä ja tuo porukkaa yhteen samaan paikkaan samaan aikaan. Olen sen verran romantikko, että en voi olla nauttimatta siitä jalkapallon oheisilmiöstä. Tähän aiheeseen - paikallisjoukkueen, oman joukkueen, kannattamiseen palaan varmasti tuonnempana reilimuistelmien ohessa. Jos pääsee siihen tunnelmaan osalliseksi ja vielä saa kaupan päälle rahtusen toivoa, että se oma joukkue jopa pärjäisi, stadionilta on vaikea pysyä poissa pelipäivänä. En tiedä menestyksen takia fanittamisesta mitään, mutta kukapa kannattaja ei voittopeleistä nauttisi pitkän ja kivisen, joulukuusen muotoisen farssin jälkeen.
Vaikka pakko todeta, että pelin seuraaminen helteisessä, aurinkoisessa Valenciassa oli jollain tasolla miellyttävämpää kuin hytiseminen stadionilla. Myönnän, että se oli oma moka - olin niin matkalla Espanjan lämpöön pakkaamisvaiheessa, että unohdin sellaisen pikkuseikan kuin Huuhkajien peliin valmistautumisen ja varustautumisen. Bufanda on muuten huomattavasti käytännöllisempi kannattajan tuote täällä kuin etelässä, olen ollut sen lämmöstä hyvin usein hyvin kiitollinen.
Pakko myöntää, että siinä vaiheessa, kun istui mukavasti sisätiloissa kavereiden kanssa valmistautumassa matsiin lähtöön, kävi väistämättä mielessä miksi. Miksi kukaan ehdoin tahdoin lähtee katsomaan merkityksetöntä matsia ja nielemään uudelleen EM-karsintapaikan menettämisen aiheuttamaa pettymystä? Etenkään tällaisessa säässä, kun muutenkin on jokseenkin syväjäässä oleva olo ja viltti ja lämmin minttukaakao baarissa tuntuisivat paljon mukavammalta kuin paikan päällä värjötteleminen. Kuten aiemmassa postauksessa olen kuitenkin todennut, nautin futiksesta, oli matsi mikä tahansa. Kannattamisessa - kun se todella on sitä - on harvemmin kyse voittamisesta ja häviämisestä. Kannattamisella ei minun maailmassani ole ehtoja, se joko on tai sitä ei ole. En arvosta millään tasolla itseään faneiksi kutsuvia ihmisiä, jotka poistuvat matsista kesken kaiken, kun toiveet voitosta romuttuvat. Niin ikään en ymmärrä argumenttia, että suomalainen futis olisi huonoa. Jos jotain, se on erilaista. Futis yllättäen hyvin usein on erilaista eri kulttuureissa, liigoissa, jopa seuroissa. Täällä ei voi kuvitella nauttivansa samanlaisesta vauhdista, metelistä ja menestyksestä kuin muualla, mutta onko jalkapallon taika ikinä ollut riippuvaista niistä? Ja jos on, onko parempaa keinoa vaikuttaa asiaan kuin menemällä itse paikalle huolehtimaan omalta osaltaan siitä, että katsomot eivät ole tyhjiä ja hiljaisia?
Färsaaret on mielenkiintoinen vastustaja. 50 000 hengen saarella jalkapallo on valtava asia, eikä takuulla ole kyse gloryhunterismista. Sama pätee Islantiin, joka on tällä hetkellä korkeimmalla FIFA:n rankingissa Pohjoismaista (sijalla 23, vrt. Tanska sijalla 28, Norja sijalla 34, Ruotsi 45 ja Suomi 64). Tällaisia maita ja "kotijoukkueita" kohtaan ei voi kuin tuntea sympatiaa ja toivoa menestystä, Islannille sitä on näiden karsintojen myötä jo tullutkin. Huuhkajien karsintojen avausottelu Färsaarilla oli lupaavan voitokas, mutta toiveet menestyksestä eivät ole se syy, miksi tämä peli vetää puoleensa. Sanoin aiemmin, että voitto tai tappio, kannattajana on paikalla tukemassa joukkuettaan, kävi miten kävi. Joudun vähän ottamaan sanomisistani takaisin, että tänä iltana saatoin olla paikalla myös Färsaarten peliä katsomassa. Iltana tosiaan - 21:45 on epäinhimillinen aika pelille Suomen olosuhteissa tähän aikaan vuodesta. Traumatisoiduin syysiltojen peleihin eräässä Suomi-Ranska -pelissä. Kaikki paikalla olleet tietävät, mihin peliin viittaan.
Ai niin, ja kyllä, ajoitimme reilin ihan tarkoituksella siten, että lähtöä edeltävänä iltana ehtisimme käydä katsomassa tämän matsin. Se tuntui kohtuulliselta tavalta viettää viimeistä iltaa Suomessa; en vieläkään tiedä mitään parempaa tapaa viettää iltaa kavereiden kanssa kuin futiksen katselemisen merkeissä. Pidän itseäni hyvin onnekkaana, että minulla on ihmisiä, jotka ovat yhtä hulluja ja lähtevät hyytävälle stadikalle syyskuussa katsomaan varttia vaille kymmenen alkavaa Suomi-Färsaaret -peliä.
Koska kirjoitan tätä kuukauden myöhässä, voin jo vertailla, miltä tuntui espanjalaisfutikseen verrattuna olla stadikalla kannattamassa Huuhkajia. Peli päättyi 1-0 Joel Pohjanpalon osumalla, mikäli se on päässyt jo joltakulta unohtumaan. Tietenkään tunnelma ja väkimäärät eivät ole samoja kuin Espanjassa, sitä tai pelaamisen tasoa on turha lähteä edes vertailemaan. Silti siinä, että saa vaeltaa kotistadionille kannattamaan omiaan ja hoilata tuttuja chantteja, on sitä jotain, mitä pystyi Espanjassa seuraamaan vain sivusta. Pelien katseleminen liikuttaa ihmisiä ja tuo porukkaa yhteen samaan paikkaan samaan aikaan. Olen sen verran romantikko, että en voi olla nauttimatta siitä jalkapallon oheisilmiöstä. Tähän aiheeseen - paikallisjoukkueen, oman joukkueen, kannattamiseen palaan varmasti tuonnempana reilimuistelmien ohessa. Jos pääsee siihen tunnelmaan osalliseksi ja vielä saa kaupan päälle rahtusen toivoa, että se oma joukkue jopa pärjäisi, stadionilta on vaikea pysyä poissa pelipäivänä. En tiedä menestyksen takia fanittamisesta mitään, mutta kukapa kannattaja ei voittopeleistä nauttisi pitkän ja kivisen, joulukuusen muotoisen farssin jälkeen.
Vaikka pakko todeta, että pelin seuraaminen helteisessä, aurinkoisessa Valenciassa oli jollain tasolla miellyttävämpää kuin hytiseminen stadionilla. Myönnän, että se oli oma moka - olin niin matkalla Espanjan lämpöön pakkaamisvaiheessa, että unohdin sellaisen pikkuseikan kuin Huuhkajien peliin valmistautumisen ja varustautumisen. Bufanda on muuten huomattavasti käytännöllisempi kannattajan tuote täällä kuin etelässä, olen ollut sen lämmöstä hyvin usein hyvin kiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti