Futisreilillä Espanjassa osa 7: Estadio Vicente Calderón

Miten muuten sunnuntaita Madridissa vietetään kuin lähtemällä jälleen stadionkierrokselle? Tällä kertaa suuntanamme on Madridin punavalkoinen osa, Atlético Madridin Estadio Vicente Calderón. Edellisiltana stadionilla oli iso peli, kun kotijoukkue sai vieraakseen FC Barcelonan. Sanottakoon, että totesimme vasta jälkiviisaina, että olisihan tuokin ollut ihan kiva peli käydä katsomassa paikan päällä - Suomessa  vielä ajattelimme, että ei ruveta viittäkymppiä maksamaan matsista, jonka osapuolet eivät kummallekaan merkitse juuri mitään. Espanjassa jatkuvassa futishumalassa tunnelma on vähän toinen, alkaa jo tuntua, että stadionien silmäily voisi vaihtua itse kuningaslajista nauttimiseen. Illalla katukuvassa näkyi paljon Atléticon kannattajia. On vaikea vertailla, onko tilanne aina ollut tämä, vai onko viime kausien menestyksellä ollut jotain tekemistä sen kanssa, että rojiblancosin tuki tuntuu kasvaneen eksponentiaalisesti.

Joka tapauksessa, kansanvaelluksen jäljet ovat näkyvissä stadionin ympäristössä vielä seuraavana aamuna, kun kävelemme Pirámidesin asemalta stadionia kohti. Kuten niin monet stadionit tiheään asutuissa ja rakennetuissa kaupungeissa, Vicente Calderón kätkeytyy kerrostalojen taakse niin perusteellisesti, että sen lähes tulkoon huomaa vasta kadunpäähän tullessa, että kappas, siinähän se. Stadionarkkitehtuurille tyypillisesti Vicente Calderón on päällepäin kalsea betonibunkkeri, jonka kyljessä olevat logot ja teksti paljastavat, minkä seuran värejä sinne tullaan tunnustamaan. Atléticon värejä todella tunnustetaan: vaikka Espanjassa asenne väkivaltaista katsomokäyttäytymistä kohtaan on perinteisesti torjuva, Atléticon kannattajat ovat jättäneet jälkensä tähän synkkään historiaan, ja Vicente Calderónia on pidetty vaikeana stadionina vierasjoukkueelle.

Atléticon tarina, kuten monen muunkin espanjalaisen seuran, on aika monenkirjava ja juontaa juurensa 1900-luvun alkuun, tässä tapauksessa vuoteen 1903. Seuran nimi oli tuolloin Athletic Club de Madrid, myöhemmin vaihtuen muotoon Atlético Aviación ja vasta 1947 alkaen nykyiseen muotoonsa. Atléticon perustajat olivat baskeja, ja Atlético oli heidän vastineensa Athletic Club Bilbaolle kaukana kotoa. Alun perin Atlético pelasikin baskiväreissä, sinivalkoisissa raidoissa, mutta jo 1911 vuodesta saakka se on kantanut omia punavalkoraitojaan.

Phil Ballin mukaan morbo Atlético Madridin ja Real Madridin välillä on viime vuosiin saakka ollut vähäistä, valkopaitojen hallitessa Madridin derbyjä ja keskittyessä rivalteettiin Barcelonaa vastaan. Uskallan väittää, että Simeonen tuoman menestyksen myötä nämä sivut vaatisivat päivittämistä ja uudelleen tarkastelua. Viimeisin ottelu naapurusten välillä päättyi 1-1 tulokseen antamatta vielä täysin ratkaisua siihen, minkä väriseksi Madridia tällä kaudella on syytä tituleerata. Epäilemättä Atléticon kannattajien vastaus tähän olisi yksiselitteinen. Kiertely museossa osoittaa, että Realin päihittäminen on tärkeä asia rojiblancosille - screenillä näytetään parhaita paloja peleistä, joissa Madridin altavastaajana pidetty seura antaa isoveljelleen maistiaisia samasta tappion karvaasta kalkista, jota Real on pistänyt Atléticon nielemään pitkin vuosikymmeniä.

Kello on vasta puolenpäivän kohdalla - paikallisten mittapuulla eletään takuulla vasta aamua, sunnuntai kun on kyseessä - mutta seuramuseon sisäänkäynnin luona on jo jonoa. Emme ole ainoita ulkomaalaisia; itse asiassa Real Madridia lukuun ottamatta Vicente Calderónin kierros osoittautuu kansainvälisimmäksi kierrokseksi, johon osallistumme. Museokäynti ja opastettu kierros maksavat yhteensä 10 e/henkilö, ja kierroksia on niin espanjaksi kuin englanniksikin. Lipunmyyjät tuntuvat hieman oma-aloitteisesti tulevan siihen tulokseen, että haluamme osallistua englanninkieliselle kierrokselle ja odotella puoli tuntia sen alkua, mutta eipä tuolla mitään väliä ole. Ehdimme ainakin kiertää museon - joka tässä tapauksessa kattaa yhden huoneen verran vitriinejä - useaan kertaan.

Griezmann ja Torres näyttävät fanien pitämien pelipaitojen perusteella olevan seuran suurimmat sankarit. Kertaamme, keitä entisiä Atléticon pelaajia tiedämme, ja kulutamme aikaa etsimällä heistä merkkejä seuran museosta. Muutamia löydämmekin: Sergio "Kun" Agüeron jäljiltä museoon on jäänyt nimikirjoitus pallon kylkeen ja David De Geasta on yksi kuva ja nimikirjoitetut hanskat. Jälkimmäisestä vedämme hätäisiä johtopäätöksiä, että joko De Gean lähtö Manchesteriin tai huhut hänen siirtymisestään Real Madridiin eivät ole olleet seuran toimijoiden ja fanien mieleen.

Pienoismalli Atléticon haaveilemasta uudesta stadionista komeilee ensimmäisenä vastassa museoon tullessa.

Stadionkierros alkaa katsauksella Vicente Calderónin historiaan. Stadion valmistui vuonna 1966 ja myöhemmin nimettiin seuran entisen puheenjohtajan mukaan. Katsomotilaa stadionilla on noin 55 000 hengelle, mutta kuten monella muullakin seuralla, Atlético Madridillakin on suunnitelmia uuden, uljaamman stadionin varalle, jonne mahtuisi ainakin 20 000 henkeä lisää. Suunniteltu stadion on nähtävissä seuran museossa, mutta rakentamiselle ei ole olemassa mitään arvioitua aikarajaa. Opas painottaa uuden stadionin suunnitelmissa fanien huomioon ottamista - rahoituksen saamiseksi stadioneilla suositaan monikäyttöisyyttä ja rakennetaan futisfanien vihaamia juoksuratoja, mutta tällä uudella stadionilla pyritään muunneltavuuteen. Juoksuradat pitäisi olla piilotettavissa ja niiden tilalle pitäisi pystyä luomaan katsomotilaa, kaikkien osapuolten pitäisi olla tyytyväisiä lopputulokseen. No, aika näyttää, miten kunnianhimoiset suunnitelmat toteutuvat Atlético Madridin tapauksessa.

Stadionin kentän puolella oppaan ääni hukkuu hyvin usein puhaltimien meteliin, siivoustyöt edellisillan matsin jäljiltä ovat vielä kesken. Kierrämme katsomosta alas vaihtopenkkien luo, suurimman osan kierrokselle osallistujista keskittyessä kuvien ottamiseen opastuksen kuuntelemisen sijasta. Opastus vedetään kahdella kielellä, ja pakko muuten sanoa, että on vaikea keskittyä kuuntelemiseen, kun tuntuu, ettei poika tarkoita englanninkielistä puhettaan kenellekään muulle kuin minulle (en ole vainoharhainen, varmistin kaveriltani, että hänellä on sama vaikutelma!). Liekö syynä se, että minä ja kaverini sentään vaikutamme kuuntelevan vai mikä. Opas osoittaa stadionilta fanikatsomot ottaen kantaa siihen, ettei väkivaltaisista faneista pidetä täällä. Näemme myös puheenjohtajan ja kunniafanien - 50 vuotta aktiivisesti Atléticon peleissä käyneiden veteraanien - istumapaikat. Ei voi olla miettimättä, että se, että on mahdollisuus 50 vuoden ajan käydä peleissä kausikorttilaisena, on jo itsessään aika hienoa, istumapaikoista viis.

Pukuhuoneet, pressihuone, haastattelutilat (zona mixta), kaikki tuo kuuluu luonnollisesti kierrokselle. Kävellessämme pukuhuoneesta käytävää pitkin ja portaita ylös takaisin kentälle, taustalla soi Atléticon mahtipontinen himno ja kierrokselle osallistuvat fanit hykertävät innosta. Kierros päättyy VIP-katsomotiloihin ja niiden kautta fanituotekauppaan. Stadionilla kiertää jatkuvasti ainakin kaksi opastettua ryhmää, kussakin noin parikymmentä henkeä. Selvästi Atlético Madrid kiinnostaa jalkapallofaneja, ja miksei muitakin turisteja, ja miksi ei. Jos ja kun seuran haaveet uudesta stadionista jonain päivänä toteutuvat, Vicente Calderón jää historiaan ja ainakin minusta oli hienoa päästä käymään tällä stadionilla. Hartaimmat Atléticon fanit voivat ostaa matkamuistoksi nipun stadionin nurmea vielä, kun se on mahdollista.

TV:stä ja striimeiltä mahdollisesti tuttua näkymää?

Tekee mieli heittää kuha-läppä siitä, että olin vaan oikeesti ottamassa aurinkoa, mikä futiskierros, mikä Atlético Madrid.

Todiste Agüeron ajasta Atléticon punavalkeissa.

Todiste De Gean ajasta Atléticon punavalkeissa.

Nimi, jonka ei pitäisi esittelyjä kaivata. Yksi Atléticon kaikkien aikojen pelaajaidoleista, muun muassa Fernando Torresin
yksi suurimmista esikuvista.

Futisreilillä Espanjassa osa 6: Estadio Santiago Bernabéu

En ole ikinä kohdannut kauniimpaa näkyä metroasemalta kadulle noustessa.

Varoitus:  Teksti sisältää häpeämätöntä Real Madrid -ihainnointia.

Llevo tu camiseta
Pegada al corazón
Los días que tu juegas
Son todo lo que soy

¡Hala Madrid!
Y nada más

Tiedän, että sanoin nauttivani futiksesta, oli miljöö sitten Raatin urheilustadion Oulussa, Keskuskenttä Kajaanissa tai Olympiastadion. Pysyn yhä väitteessäni, etten näe hyvää ja huonoa futista, ainoastaan erilaisia pelikenttiä, pelityylejä, joukkueita ja, no, tiivistettynä siis futiskulttuureita. Mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin yksikään stadionille tulo ei ole herättänyt yhtä valtavasti tunteita kuin Santiago Bernabéulle saapuminen. Tunne on vähän sama kuin tapaisi pitkästä aikaa vanhan, hyvän ystävän, niin hoopolta kuin tämä vertaus kuulostaakin. Tismalleen siltä minusta kuitenkin tuntuu koko sen ajan, jonka vietämme tällä upealla stadionilla ja löydän uudelleen ehdottoman, loppumattoman rakkauteni tätä seuraa kohtaan. Kannattajuus on mielenkiintoinen aihe, enkä vielä tähän päivään mennessä ole ihan täysin perillä kaikista niistä prosesseista, joiden seurauksena tämä käsittämätön kiintymys kaukana toisessa maassa olevaan seuraan syntyy. Lainaan jälleen parhaan kannattajuuden määritelmän, jonka olen koskaan kuullut:

"Kannattajuus ei ole jotain, mikä tulee tänään ja lähtee huomenna. Se tulee tänään ja jää huomenna aloilleen."

Mitä useammin pyörittelen tuota sitaattia mielessäni, sitä samaistuttavammalta se tuntuu. Jos minun pitäisi tiivistää suhteeni Real Madridiin jonkinlaiseen sanalliseen muotoon, synopsis kuulostaisi aika lailla tuolta. Se on se, mitä koen, että melkein kymmenen vuotta sitten tapahtui, kun Saksan MM-kisojen jälkeen aloin seurafutista silmäillä ja valkopaidat löysivät Urheilukanavan kautta tiensä viikonloppuihini ja sydämeeni. Sitä kun miettii, niin johan oli aikakin päästä käymään täällä paikan päällä kaikkein pyhimmän monumentin luona.

Real Madrid CF on vuonna 1902 perustettu madridilainen jalkapalloseura. Estadio Santiago Bernabéu avattiin 1947 ja Chamartín jäi elämään enää kannatuslauluissa. Espanjan toiseksi suurin stadion Camp Noun jälkeen vetää enimmillään noin 85 000 henkeä, ja voin sanoa, että ylälehtereiltä etäisyyttä kentälle kertyy jo aikamoisesti. Stadion on saanut nimensä entisen pelaajan ja seurajohtajan Santiago Bernabéu Yesten mukaan. Espanjan sisällissodan aikaan Santiago Bernabéu taisteli nationalistien puolella ja tuki avoimesti Francoa. Yritän olla kyllästyttämättä teitä Real Madridin historiikilla - Realin linkitykset fasismiin ja sopupeleihin ovat surullisen tunnettuja vielä näinäkin päivinä - ja hyppään suoraan pointteihin. Estadio Santiago Bernabéun nimeä on nykyään kritisoitu aika paljon, sisällissodan ja politiikan ollessa edelleen arka aihe maassa, mutta Santiago Bernabéun roolia seuran historiassa on vaikea ohittaa. Hän etsi entisiä toimihenkilöitä käsiinsä ja otti heihin yhteyttä ja neuvotteli rahoitussuunnitelmat uuden stadionin rakentamiseksi. Entinen Chamartín oli sodan jälkeen raunioina, penkit polttopuuksi revittyinä, ja vain vuodessa suunnitelmat ja rahoitukset uuden stadionin rakentamiseksi Castellanan kaupunginosaan valmistuivat. Kymmenen vuoden päästä Uusi Chamartín vaihtoi nimensä perustajansa mukaan Estadio Santiago Bernabéuksi.

Mitä Franco-linkityksiin tulee, jalkapallo ja politiikka kietoutuvat yhteen yhdessä jos toisessakin maassa ja se on ollut jalkapallomaissa perinteisesti hallitsijoiden ja politiikkojen väline kansan suosion tavoittamiseksi (vrt. Silvio Berlusconi ja Milan). Monet lähteet todistavat kuitenkin, että Franco itse ei jalkapallosta suuremmin edes välittänyt, ja hyötysuhde hänen ja Real Madridin välillä oli todennäköisesti hyvin yksipuolinen. Jalkapallolla ja menestyksekkäällä, Di Stéfanon, Puskasin ja Genton tähdittämällä -50/-60-lukujen "kultaisen aikakauden" Real Madridilla oli enemmän valtaa kuin kenelläkään Francon ministereistä. Menestyvä, kaunista jalkapalloa pelaava unelmajoukkue välitti myönteistä kuvaa sisällissodasta toipuvasta, rikkinäisestä Espanjasta. Phil Ballin sanoin:

"The story of Real Madrid is a rich one, and it would be unfair to dismiss it merely as one of fascism and favouritism."

Richard Fitzpatrick arvioi teoksessaan El Clásico - Barcelona v Real Madrid: Football's Greatest Rivalry, että 33 % espanjalaisista tukee Real Madridia ja 26 % Barcelonaa. Espanjassa ollessa kuitenkin Real Madridin paita päällä kulkevista ihmisistä tulee väistämättä nätisti sanottuna junttimainen turistivaikutelma, ja siksi näissäkään kuvissa minulla ei uudenkarheaa ja naurettavan kallista, Jamesin nimellä ja numerolla varustettua valkopaitaani nähdä. Jimmy Burnsin teoksessa La Roja - A Journey Through Spanish Football kirjailija ottaa kantaa tähän ilmiöön, että jopa poliittisesti arassa Baskimaassa on okei kävellä kadulla Barcelonan blaugranan väreissä, mutta valkopaita herättäisi paheksuvia katseita. Mutta takaisin Bernabéulle!

Näytän oikeasti jokaisessa täällä otetussa kuvassa maailman tyytyväisimmältä hamsterilta.

Hintaa stadionkierrokselle tulee 19 euroa/henkilö. Santiago Bernabéun kokoisella, runsaasti vieraillulla stadionilla opastetut kierrokset tuskin enää toimisivat, joten kierrokset on laadittu siten, että sen voi kulkea omassa tahdissaan. Ensimmäisenä opasteet vievät meidät stadionin korkeimmalle kohdalle, panorama-paikalle, josta stadion kaikessa kauneudessaan avautuu eteemme (niin joo, matkatoverini ei toki suoraan päästänyt minua säntäämään tänne, kiertelimme ensin puoli tuntia ympäri stadionia aamukahvipaikkaa aka Starbuck'sia etsimässä - autenttista, tiedän, mutta kunnon kahvin takia mitä tahansa) ja silloin viimeistään Real-fani tajuaa olevansa kotona. Siniset penkit ja vihreä ruoho toivottavat tervetulleeksi sinne, mikä madridistojen silmissä ei ole enempää eikä vähempää kuin maailman kaunein stadion.

Realin seuramuseo on muihin vierailukohteisiimme verrattuna omaa luokkaansa. Näkee, että turismi on oikeasti tuotteistettu täällä ja otettu haltuun - totta puhuen välillä liiankin kanssa, kun edessä on milloin mitäkin "ota kuva itsestäsi photoshopatun pelaajan kanssa" -pisteitä - ja että stadionkierroksiin on käytetty rahaa enemmän kuin muualla. Seinänkokoiset screenit pyörittävät videoita, joissa pelaajat kertovat, millainen etuoikeus ja kunnia on pelata maailman menestyneimmälle seuralle, kosketusnäytölliset tietokoneet saavat leikkimään Marvelin Tony Starkia samalla, kun tutustuu Real Madridin historiaan ja vuosien huippuhetkiin videopätkien ja kuvien kautta. Ajatukseni ovat varmaan samaa luokkaa kuin jokaisella fanilla: "Mistä tällaisen laitteen saa kotiinviemisiksi?". Beckhamin historiallinen esittelytilaisuus Bernabéulla, Zidanen maalit, Galactico-joukkueen Liga-voitot, Gonzalo Higuaínin ensimmäinen maali valkopaidassa... Olisin voinut nostalgioida näitä päivän kyllästymättä sittenkään.

Santiago Bernabéuta ei noin vain kävele läpi, kierrokseen kannattaa oikeasti varata aikaa ja pysähtyä katselemaan ympärilleen. Madridismo välittyy kaikesta; seuramuseo ei julista vain seuran tai stadionin historiaa, vaan kertoo tarinaa menestyksestä - ja nimenomaan obsessiosta menestymiseen. Museoon ja stadionkierrokseen panostaminen kertoo paitsi seuran varakkuudesta ja suosiosta, myös sen todellisuudentajun rajamailla olevasta käsityksestä Real Madridin mahtipontisuudesta ja suuruudesta. Ja kun kaikki ympärillä hehkuu seuran mahtavuutta ja parhautta, voitte kuvitella, ettei kannattajan syke laske alle sadan missään vaiheessa ja kylmät väreet kulkevat ihon alla jatkuvasti. Pokaalit ja infotaulut täynnä numeroita ja nimiä ovat pelkkiä välineitä vuosikymmenten aikana muodostuneen ideologian välittämiseksi vierailijalle. Uskallan väittää, että näky tekisi vaikutuksen jopa niihin, joita jalkapallo ei näin pakkomielteisesti kiinnosta.

Seuramuseosta pääsemme pukuhuoneisiin, ja epätodellisuuden tuntu on huipussaan, kun katselee kuvallisia kaappeja ja nimiä ympärillään pystymättä täysin sisäistämään, että nämä henkilöt tosiaan valmistautuvat täällä peleihin. Taitaa olla aika tarpeetonta listata edes näitä nimiä, jalkapalloa seuraava maailma tuntee ne kuitenkin. Cristiano Ronaldon kaapin vieressä kuvien ottaminen on, kuten arvata saattaa, aika suosittua. Olemme liikkeellä aamupäivästä, joten ihmisiä ei vielä aivan tungokseksi asti ole, pystymme hyvin katselemaan ympärillemme ja räpsimään kuvia. Nimien lisäksi pukuhuoneissa ei hirveästi mitään muista stadioneista poikkeavaa ole; samat hoitotoimenpidetilat, suihkut, kylmävesialtaat ja kaapit sieltä löytyvät kuin muualtakin. Fábio Coentrãon siirtyminen lainalle Portoon on julistettu vasta jokin aika sitten, ja koen pienen sisäisen särkymisen hetken, kun tajuan, kenelle tyhjä kaappi takuulla kuului. En voi myöskään olla olematta vähän murheissani siitä, että Iker Casillasin nimi ja numero ovat lopullisesti kadoneet pukuhuoneesta.

Valitettavasti jalkapallojumalat eivät olleet puolellamme, kun varasimme majoituksia ja junapaikkoja reiliä varten, ja tälle viikonlopulle ei sattunut kotipeliä. Jouduimme tyytymään seuraamaan Realin pelin Espanyolia vastaan baarissa Plaza Mayorin kupeessa, ja kliseiden toteuttamisen takia teimme sen sangria-kannun ja nachojen äärellä. Baarin nimen olen jo unohtanut, mutta paikka oli itse asiassa todella kiva, ja meillä oli oikein rattoisa iltapäivä. Kerrankin en ollut baarissa vähemmistönä hurraamassa Realin puolesta.

Kuvittelin olevani läpeensä tyytyväinen jo siihen, että pääsin käymään lempijoukkueeni stadionilla, mutta tässä vaiheessa on sanomattakin selvää, että nälkä kasvaa syödessä. Olen aika varma, että ensimmäiset sanat stadionilta poistuessamme olivat: "Seuraavan kerran tehdään tänne pelireissu." Sen me myös vielä toteutamme. Madridissa viihtyy muutenkin, mutta nähtävyyksistä ja sen sellaisesta lisää aikanaan.

Näkymää stadionin ympäristöstä Castellanasta. 

Hämärä valaistus kiusasi kuvausvälineitä, mutta tämän kautta siis pystyi tutustumaan Realin historiaan.

Copa del Rey 2013/2014.

Tässä on itse asiassa kuvakollaasi, johon fanit ovat
upottaneet omia kuviaan "me olemme Real Madrid" -lauseen
hengessä.

Ja sitä pukuhuonekuvaa, nämä tyypit eivät kaipaa esittelyjä.

Futisreilillä Espanjassa osa 5: Autiomaasta Madridiin

Olen reissannut julkisen liikenteen varassa liioittelematta ympäri Suomea. Jossain vaiheessa huomasin osaavani ulkoa sekä Kajaanin että Oulun kautta liikkuvien junien aikataulut. Tämän johdannon tarkoitus on sanoa, että olen turvautunut VR:ään kerran jos toisenkin, ja luulin olevani siedättynyt jo kaikkiin junalla liikkumisen mukanaan tuomiin ongelmiin. Niin, ja vaikeudet Barcelonassa muistaen luulisi, että ihan joka kerta matkaan pääseminen ei tuota yhtä suuria hankaluuksia. Olisi pitänyt koputtaa puuta varmuuden vuoksi siinä vaiheessa ja olla manaamatta yhtään mitään, sillä kukonlaulun aikaan San Sebastiánin asemalla meitä odotti uusi yllätys renfen puolesta: lakon takia juna, jolla meidän piti päästä Madridiin, ei liikennöi tänään. Tämä pieni käänne matkassa selvisi vasta siinä vaiheessa, kun olimme lipuntarkastuksen jo ohittaneet ja siirtyneet laiturille odottamaan junaa, jota ei alkanut näkyä tai kuulua.

No, aina ei voi voittaa. Onnistumme saamaan paikat seuraavaan suoraan Madridiin menevään junaan (mikä kuulosti vielä siinä vaiheessa tosi hyvältä, alun perin meillä piti olla Zaragozassa vaihto), joka lähtisi vajaan kolmen tunnin päästä. Ei muuta kuin aamupalalle asemaravintolaan ja tappamaan aikaa onnellisen tietämättöminä vielä siitä, miten paljon sitä tapettavaa aikaa lopulta kertyisi tälle päivää. Edessä oli nimittäin seitsemän ja puoli tuntia tätä:

En edes pelleile. Castilla y Leónin alueelle tultaessa pohjoisesta Baskimaasta maisema on yksinomaan tätä - kuivia, satonsa jo antaneita peltoja silmänkantamattomiin. Välillä horisontissa saattaa kohota jonkinlainen aavistuksenomainen pizzan reunaa muistuttava, matala kukkulajono, mutta se siitä. Joka kuvittelee mielessään Espanjan läpeensä tiheään asutuksi maaksi, erehtyy pahemman kerran. Kun tunti toisensa perään tuijottaa näitä kuuman kesän runtelemia, lohduttomia maisemia ja horisonttiin asti ulottuvia peltoaukeita, alkaa oikeasti miettiä, pääseekö koskaan perille. Valladolid on ainoa oikean sivilisaation merkki matkalla; toki juna pysähtyy sen sadalla muullakin asemalla, mutta suurin osa niistä herättää lähinnä halun päästä äkkiä matkaan, ettei vain tarvitse jäädä sinne. Tituleeraamme Burgosin äärimmäiseksi laatikkokaupungiksi; samannäköisistä, suorakaiteen muotoisista rakennuksista mieleen tulee väistämättä, että täälläkö suomalaiset arkkitehdit käyvät inspiroitumassa.

Tämä läpeensä paperinmakuinen kerronta ei tee oikeutta sille, miten puuduttavalta ja pitkältä tuo matka Madridiin oikeasti tuntui ja miten usein ajatukset kävivät siinä, ettei koskaan olisi pitänyt jättää San Sebastiánia. Kävin muuten viikkoa ennen tätä reissua julkisilla käsivarren Lapissa saakka ja matkaa kertyi kotoani yli viisisataa kilometriä ja yhdeksän tuntia suuntaansa, mutta se autius ja matkan uuvuttavuus ei ollut mitään tähän verrattuna. En voi liikaa painottaa, miten upeilta maisemat alkoivat näyttää, kun Madridia lähestyessä vihdoin nämä pitkäveteiset maisemat vaihtuivat vihreisiin laaksoihin ja matalaan vuoristoon. Rinteen laitaa kulkeva juna sai korkeanpaikankammon vähän heräilemään - mutta ihan totta, olimme katselleet seitsemän tuntia tyhjiötä, joka sai aakeisiin laakeisiin tottuneen pohjanmaalaisenkin ahdistumaan, joten muutos tuntui radikaalimmalta kuin se olikaan.

Vaikka en olisi kiihkeä Real Madridin kannattaja, olisin silti liki kiljunut riemusta, kun Chamartínin asema vihdoin ja viimein kuulutettiin. Ja sillä hetkellä pitkät tunnit muuttuvat kokemisen arvoisiksi. Tai okei, viimeistään sitten, kun metro ohittaa aseman nimeltä Santiago Bernabéu ja sisäinen fanityttöni tajuaa, että täällä sitä vihdoin ollaan vuosien haaveilun jälkeen, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa. Junasählingin (ai niin, unohdin mainita, että pitkäveteisyys ei ollut vain illuusiota, vaan junamme oikeasti oli liki puoli tuntia myöhässä kaiken muun hyvän lisäksi) jälkeen olemme perillä paljon suunniteltua myöhemmin.

Siinä vaiheessa, kun olemme saaneet tavaramme hostellille ja valmiita tutustumaan kaupunkiin, auringonvaloa riittää enää korkeimpien rakennusten katoille. Haluaisin kertoa villejä tarinoita ensimmäisestä illasta Madridissa, kaupungissa, joka ei oikeastaan nuku ja jossa vierailemisesta olin haaveillut sen sata kertaa, mutta kun viimeisin ruokailu on aamupala kellonympärystä aiemmin ja ilta on vielä sen verran varhainen, ettei ole oikein ruoka-aika paikallisella mittapuulla, olo on lähinnä tuskallinen. Liioittelematta reissun surrealistisin ilta. Missään Madridiin liittyvissä haaveissani en ajatellut, että seisoisin Plaza de Cibelesin vierellä nääntyneenä junamatkasta ja vähiin jääneistä yöunista haaveillen vain menú del díasta ja suihkusta. Mutta nämä ovat niitä asioita, joita ei voi suunnitella ja jotka pitää vain kokea. Kaikkine viivytyksineen ja mutkineenkin se on huikea ilta. Santiago Bernabéu on enää yöunien ja churroaamupalan päässä. Vaikka emme ole muuta kuin istuneet junassa, tunnelma on kuin olisimme selviytyneet suurestakin seikkailusta. Ja tämän jälkeen pitkät välimatkat Pohjanmaalta Helsinkiin eivät tee kipeää enää missään muualla kuin lompakossa.

Sekä Santiago Bernabéu että Vicente Calderón ansaitsevat mielestäni ihan perusteelliset postaukset, joten niistä lisää sitten. Stadionkierrosten ja futiksen tuijottamisen ohessa ehdimme heittäytyä turisteiksikin ja kierrellä siellä sun täällä ihailemassa tätä hienoa pääkaupunkia.

Näkymät eivät ole aivan samanlaiset kuin striimillä La Déciman voittojuhlista,
mutta fiilikseni on kuin pyhiinvaeltajalla.

Futismatkalla Espanjassa osa 4: San Sebastián

Kuten aluksi taisin jo kertoa, meillä oli selkeät reittisuunnitelmat paikkavarauksia myöten tehtynä tälle reilille. Mikä pitää aina muistaa reissatessa ja elämässä ylipäätään on se, että jättäkää hyvät ihmiset sattumanvaraa. Mikään ei ikinä mene niin sujuvasti ja sulavasti kuin suunnitelmissa. Saattaa esimerkiksi käydä niin, että metrolinja, jolla pääsisi suoraan Barcelonan Santsin asemalle, ei liikennöi jostain ennalta arvaamattomasta syystä sinä aamuna, kun pitäisi päästä junalle. Saattaa käydä myös niin, että kun kysyy vastaantulijoilta suuntia, he neuvovat ihan minne sattuu. Tai sitten voi käydä niinkin köpelösti, että kaikki edellämainitut skenaariot toteutuvat ja minuutit kuluvat ja pian teillä on viisi minuuttia aikaa suoriutua lipuntarkastuksista, turvatarkastuksista ja juosta oikeaan junaan. Barcelonan ja San Sebastiánin välillä ei liikennöi niin paljon junia kuin äkkiseltään kuvittelisi, joten meillä oikeasti oli vähän kiire suoriutua juuri tähän junaan ja pidän yhä jonkinlaisena ihmeenä, että onnistuimme siinä. I reguire the mightiest of high fives. Tarinan opetus on siis se, että älkää laskeko reittiänne minuutilleen julkisen liikenteen varaan - olkaa ajoissa kaikkialla. Paikkavarauksia kannattaa suosia reilatessa, ja ne pystyy tekemään jo ihan Suomesta käsin asioimalla VR:n toimipisteessä.

Junan ikkunasta häämötti Yksinäinen Vuori.

No, pienen aamulenkin jälkeen olemme onnellisesti junassa, yhä vähän tärisevinä ja stressistä toipuvina. Mutta koska tämä pitää todeta jossain vaiheessa, totean sen nyt: San Sebastián oli kaiken sen juoksemisen, stressin ja paniikin arvoinen paikka, jonne todellakin kannatti saapua ajoissa. Kaikista kaupungeista, joissa kävimme, San Sebastiánista lähteminen teki ehkä kipeintä ja pari päivää kului älyttömän nopeasti.

San Sebastián, toiselta viralliselta nimeltään Donostia, on rantakaupunki Baskimaassa lähellä Ranskan rajaa. Kaupunki on tunnettu paitsi rannoistaan, myös ruokakulttuuristaan, ja San Sebastiánissa sijaitsee useita Michelin-tähden ravintoloita ja monet espanjalaiset huippukokit työskentelevät niissä. No, meidän budjettiimme kulinaristinen matkailu ei oikein sopinut, mutta tarjoan tämän tietoiskun kuitenkin. Me nautimme enemmän siitä, mitä San Sebastián tarjoaa silmille: Biskajanlahden, vuoristoa ja pitkiä hiekkarantoja. Syyskuu on siinä mielessä täydellinen aika matkustaa Espanjassa, että kesäsesonki on jo enimmäkseen ohi, mutta suomalaiseen makuun lämpöä kyllä vielä riittää. Meitä hellivät koko matkan ajan hellelukemat, ja menneen kylmän kesän jälkeen se riitti mainiosti. Eikä San Sebastián täydellisesti hiljentynyt ollut siihen aikaan, mutta voin kuvitella, että pahimpien heinä- ja elokuun lämpöaaltojen aikaan rannoilla tuskin mahtuu liikkumaan.

Alkuun olimme huolissamme myös majoituksestamme. Ennakkoon tiesimme, että hostellissa olisi jaettu kylpyhuone ja keittiötilat, ja varautuneina suomalaisina emme olleet ihan varmoja, millaista elämää hostellissa vietettäisiin. Jälkiviisaina voin kuitenkin todeta, että se majoituspaikka oli yksi reilimme parhaista ja ennakkoluulot voi heittää roskakoriin. San Sebastiánissa kaikki on enimmäkseen kävelymatkan päässä, joten hostellilta oli helppo liikkua sekä vanhaankaupunkiin että rannalle. Yhteiset tilat hostellissa olivat siistit, huoneita ei ollut monia ja tunnelma oli todella lämminhenkinen. Vieraina oli kaikenlaista kansaa nuorista vanhuksiin ja henkilökunta oli todella vieraanvaraista (Barcelonan jälkeen tiedämme, ettei ole lainkaan itsestään selvää, että turismipaikoissa saa hyvää palvelua). On monia syitä, miksi San Sebastiánissa olisi viihtynyt pidempäänkin, mutta viihtyisä majoituspaikka vaikutti ilman muuta asiaan.

Ne maisemat! Tämän postauksen olisi voinut minusta toteuttaa vain lätkimällä kasan kuvia, San Sebastián ei muuta kaipaa. En ole rantalomaihminen ja lisäksi vietin koko kesän Pohjanlahden rannalla, joten en uskonut innostuvani merimaisemista, mutta San Sebastián hurmasi meidät kertaheitolla. Río Urumea laskee Biskajanlahteen kaupungin läpi, ja rantoja reunustavat Monte Urgullin, Ulían ja Igeldon matalat huiput. San Sebastián on paikka, jossa luonnon kauneus iskee vasten kasvoja sama minne katsoo. Lähellä kohoavalle Monte Urgullille kiipesimme seuraavana päivänä tihkusadetta ja päivän harmautta uhmaten, ja vaikka kirosin märkiä kenkiä loppupäivän, se kävely ja korkeanpaikankammon siedättäminen kannatti. Säästä viis, maisemat ylhäältä käsin rannalle ovat uskomattomat. Tässä vaiheessa kuvat puhukoon puolestaan:

Näkymää Monte Urgullin huipulla olevalta linnoitukselta.

Sumu vähän kätkee takana olevaa vuoristomaisemaa.

Kuten sanottu, ne maisemat. Isla de Santa Claran saari rannan tuntumassa ja sen
takana Monte Igeldo,  huipulla näkyy hotelli.

Kuten suurin osa tietää, jalkapallo on vakava asia Baskimaassa. San Sebastiánin Real Sociedad ei ehkä ole yhtä tunnettu seura kuin Athletic Club Bilbao, mutta suosittelen stadionkierrosta silti. Kierrokset ovat joko baskiksi tai espanjaksi, englanninkielistä ohjausta ei virallisesti ole saatavilla. Museo + opastettu kierros stadionilla maksoi reissumme aikaan 9 e/hlö, ja kattoi samat kohteet kuin moni muukin stadionkierros pressihuoneesta pukuhuoneisiin ja kotijoukkueen käytävän kautta stadionille. Bongasimme muutamia tuttuja nimiä pukuhuoneessa olevien paitojen selkämyksistä; Esteban Granero, Asier Illarramendi, Diego Reyes, Carlos Vela, Sergio Canales... Real Sociedadin kotivärejä, sinistä ja valkoista pystyraitaa, näkee yllättävän paljon katukuvassa kaupungilla.

Suosittelen stadionkierrosta jo ihan senkin takia, että ainakaan meillä ei kummallakaan ollut suurta tietopohjaa Real Sociedadista ennen tätä. Tai no, tietopohjan suuruudesta voi edelleen olla montaa mieltä, mutta sanotaanko niin, että ainakin tietomme kymmenkertaistuivat siitä olemattomasta määrästä, mitä ne ennen San Sebastiánissa käyntiä olivat. Kauheasti kiitosta siitä ei voi antaa oppaallemme, jolla syystä tai toisesta ei tuntunut olevan paras päivä ja josta ei hirveästi tarinoita saanut irti. Ehkä Anoetan esitteleminen perheelle Atlético Madridin kannattajia ja kahdelle ulkomaalaiselle tytölle ei ollut sitten se päivän kohokohta?

Anoeta on yksi monista stadioneista, jotka modernin trendin mukaan on rannettu palvelemaan monia tapahtumia. Jalkapallofanien keskuudessa luonnollisesti yleisurheilun vaatimat juoksuradat herättävät suurta ärtymystä, eikä Anoeta ole siinä poikkeus. Niinpä toinen trendi vastapainona tälle rakentamiselle on se, että joka stadionilla tuntuu olevan laajennus- ja uudelleenrakentamissuunnitelmia - ilman mitään aikatauluja ja tarkkoja suunnitelmia, joten on vaikea sanoa, mikä osa on paikkaansa pitävää tietoa ja mikä fanien toiveikasta, joskin erittäin ymmärrettävää, haaveilua. Anoetalla haaveet koskevat juoksuratojen muuttamista katsomopaikoiksi ja 10 000 uutta katsomopaikkaa. Hauskaa tästä tekee se, että San Sebastián oikeasti on aika pikkukaupunki ja Real Sociedad nousi vasta muutama vuosi takaperin takaisin ykkösdivisioonaan, mutta silti Anoetan kapasiteetti on Olympiastadionin luokkaa. Ja Anoeta on pienin stadion, jossa vierailimme matkamme aikana. On tämä futiskulttuuri ja -fasiliteetit täällä vähän eri luokkaa, ei voi muuta sanoa.

Ensi kerralla, kun käymme San Sebastiánissa (ja se kerta tulee, siitä olimme yhtä mieltä kävellessämme seuraavana päivänä asemalle), haluan ehdottomasti olla täällä pelipäivänä ja nähdä, mitä kannatuskulttuuri täällä Baskimaassa on.

Vuonna 1993 valmistunut Anoeta on Real Sociedadin kotistadion n. 30 min kävelymatkan päässä vanhastakaupungista. Kuten näkyy, normaalina arkipäivänä stadionin ympäristö on hiljainen. Kierroksella oli meidän lisäksemme ainoastaan yksi viisihenkinen perhe.

Fanit eivät ole koskaan olleet erityisen tyytyväisiä Anoetaan. Kentän ja katsomon välissä olevat juoksuradat harvemmin ovat kenenkään futisfanin mieleen, ja Anoetan tunnelmaa moititaan usein viileäksi niiden takia. Kuten monilla stadioneilla Espanjassa, Anoetallakin on remontointisuunnitelmia, jotka toisivat tälle reilun 32 000 hengen stadionille 10 000 katsomopaikkaa lisää ja juoksuradat hävitettäisiin niiden tieltä. Espanjalaisen rakentamisen ja taloustilanteen hengessä mitään aikatauluja tälle uuden Anoetan valmistumiselle ei kuitenkaan ole, mutta toivottavasti fanien toiveet jonain päivänä toteutuvat.

Suomalaisin silmin katsottuna sini-raitavärit tuovat äkkiä mieleen HJK:n ja sekös tuntuu kotoisalta. Nimet paitojen selkämyksissä ovat kuitenkin astetta tunnetumpia kansainvälisillä kentillä. Pukuhuonekompleksiin kuuluu perinteisesti myös suihkut, lääkintä-/hierontatilat (älkää hirttäkö minua näistä epäasiantuntevista käännöksistä)

Vielä kerran - ne maisemat. Viimeinen iltamme San Sebastiánissa hyvästeli meidät komealla auringonlaskulla. Adiós!

Futismatkalla Espanjassa osa 3: Kylmästä lämpimään

Matkan aikana tämä tulee esiin useammin kuin kerran, mutta ensimmäisen ongelman tämä aiheutti jo lentomatkalla: pelkään irrationaalisella tavalla kuollakseni korkeita paikkoja. Avoimia, suljettuja, ihan sama, korkea paikka on korkea paikka ja olen paniikkikohtauksen partaalla. Lentokoneessa fobia ei ole yhtä paha kuin muualla, koska riittävän korkealla etäisyydentaju katoaa ja maisemista pystyy jopa nauttimaan ikkunapaikalla (jonka matkatoverini minulle menomatkalla jalomielisesti antoi!). Silti pieni ääni muistuttaa, että rentoutumaan ei pysty, ollaan pahassa paikassa ja jatkuvassa hengenvaarassa, muista kaikki Lentoturmatutkinnat-jaksot ja uutisoinnit lentoturmista. Kiitos, pieni ääni takaraivossa, kiitos kovasti. Lentoturmatutkintojen katsomista kannattaa välttää, kun on reissu tiedossa, samoin Sillan toisen kauden päätösjakson mieleen palauttaminen on syytä jättää väliin. Yhtä lailla lentopelkoisesta matkatoverista ei ole myöskään mitään iloa. Tulomatkalla keksimme ratkaisun lentoahdistukseen, mutta palataan siihen aikanaan.

Lentäminen on kaikin puolin välttämätön paha muualle pääsemiseksi. Euroopassa matkatessa etäisyydet eivät onneksi ole valtavan pitkiä, välttämätön paha on pian ohi ja kuluvat reissua suunnitellessa. Kuten sanottu, emme hirveästi ehtineet taustatyötä tekemään sen suhteen, mitä missäkin haluamme nähdä ja tehdä. Olisimme aikataulun mukaan neljän jälkeen paikallista aikaa Barcelonassa, ja jäljellä olisi ilta aikaa ottaa selvää, mitä Katalonian pääkaupungilla olisi annettavaa siinä ajassa. Aamulla on edessä aikainen lähtö San Sebastiániin, joten kovin pitkään ei ole järkeä valvoa, olisi typerää väsyttää itsensä pariviikkoisen reissun ensimmäisenä päivänä. Univelkaa kertyy takuulla muutenkin. Jep, huomasimme itsekin kuulostavamme kahdelta eläkeläiseltä reissussa, "missä syödään ja milloin mennään nukkumaan, pitää saada kunnon yöunet" olivat keskeisiä jokapäiväisiä kysymyksiä.

Barri Góticin kapeat ja varjoisat kadut vetivät puoleensa,
ihmisiin törmäily on vakava riski paikassa, jossa rakennuksien
ja jopa lyhtypylväiden yksityiskohdat saavat kääntelemään
päätä ympäriinsä.

Olen ensimmäistä kertaa Barcelonassa, ja Espanjan maaperällä ylipäätään. Eletään tosin vaalien aikaa, joten olisi kai poliittisesti korrektia puhua Kataloniasta, vaikka itsenäisyyttä alue tuskin tulee vieläkään saamaan. Lähestyvät vaalit näkyvät katukuvassa Katalonian lippujen muodossa. Myöhemmin, kun odotamme junaa San Sebastiánissa viemään meidät Madridiin, katsomme aamu-uutisia aseman ravintolassa ja vaalit ja El Clásico nousevat esiin. Uutiset ovat Espanjan maajoukkueen Gerard Piquén ja Sergio Ramosin huhutuista huonoista väleistä, ja madridilainen kanava tuomitsee Piquén suurin kirjaimin antimadridistaksi. Joka väittää, ettei jalkapallolla ja politiikalla ole mitään tekemistä keskenään, erehtyy. Maassa, jossa välit ovat niin kaunaiset (Phil Ballin kirjan nimi morbo tarkoittaa muuten juuri tätä pahaa verta) kuin Katalonialla Espanjaa kohtaan ja futis on niin suuri laji kuin on, jalkapallo liittyy kaikkeen.

Hostellimme sijaitsee aivan ydinkeskustassa La Ramblan varrella. Voitte siis kuvitella, mikä ensivaikutelma Barcelonasta jäi raahatessa tavaroita tuskaisan kuumissa, huonosti ilmastoiduissa metrotunneleissa ja päätyessä Plaça de Catalunyalle. Ihmisten, vai pitäisikö kaiken rehellisyyden nimissä sanoa turistien, virrat iskivät kirjaimellisesti päin. Ihmisillä on jokin missio kehittää kyky kävellä toistensa läpi tässä maassa. Matkamme aikana kukaan ei ainakaan meidän kohdalla siinä onnistunut, yrityksen puutteesta huolimatta. Meitä siis houkuttivat Barri Góticin kapeat, varjoisat kadut metron, Ramblan ja mercadon - paikallisen torin, jossa oikeasti voi löytää ihan mitä tahansa hedelmistä väkeviin juotaviin - ihmisvilinän jälkeen. Olen suuri Carlos Ruiz Zafónin kirjojen ystävien fani, ja vaikka Barcelonan todellisuus turistien kansoittamilla alueilla on kaukana siitä kauneudesta, jonka Zafón tuo Barcelonasta esiin, ymmärrän nopeasti, miksi tämä kaupunki innoittaa kirjailijoita ja taiteilijoita. Goottilainen arkkitehtuuri on ilo silmälle; vanhassakaupungissa huomaa jäävänsä tuijottamaan simppeleitä yksityiskohtia gargoileista lyhtypylväisiin ja holvikaariin. Kehotan kerran elämässä harhailemaan goottilaiskaupunginosassa ja hakeutumaan aina vain varjoisammille ja hiljaisemmille kaduille.

Rantabulevardin takana kohoaa Montjüic, vaikka tähän kuvaan se ei näykään.

Nälkä vie voiton, ja vaikka tiedämme, ettei yhdeksän aikaan ole vielä mikään ruoka-aika paikallisten mittapuulla, etsimme ravintolan. Yllättäen kriteeri, että pystyisimme katsomaan siellä peliä (Espanja vs. Makedonia) tuottaa vähän  vaikeuksia, mutta lopulta löydämme paikan, joka ilmoittaa näyttävänsä pelin ja sisällä näyttää olevan tilaa. Jes, tehtävä suoritettu. Saamme ensikosketuksen Barcelonan asiakaspalveluun, eikä vaikutelma paluumatkallakaan muutu miksikään. Vaikuttaa siltä, että harvalla on enää energiaa kohdella asiakkaita ihmisinä kasvottomien, nimettömien turistien sijaan. Espanjan puhumisemme ei saa vastakaikua juuri yhdessäkään paikassa, ja holan jälkeen keskustelu vaihtuu asiakaspalveluhenkilöiden toimesta englannin kielelle. Se ei vielä herätä närkästystämme, mutta kun ilmoitamme haluavamme paikan television äärestä nähdäksemme pelin ja henkilökunta alkaa mumista, että meidän pitäisi istua kasvotusten - toisen siis selin televisioon - siltä varalta, että pöytäämme tulee muitakin, alkaa olla aika kohotella kulmia. Koko aikana ravintolaan ei tullut ketään meidän lisäksemme, lähtiessämme olimme liki ainoat asiakkaat koko puljussa. Tilan puutteesta huomauttelu meille oli siis ehkä vähän tarpeetonta.

Kaiken kaikkiaan tunnelma ravintolassa oli aika lailla Suomen baareista tuttua; suurin osa on vain seurustelemassa ja syömässä ja hädin tuskin kiinnittää mitään huomiota tapahtumiin ruudulla meitä lukuun ottamatta. Väen vähentyessä henkilökunta tosin liittyi seuraan katselemaan matsia ohimennen, mutta Katalonaissa La Rojan menestys Juan Matan varhaisella 0-1 maalilla ei hirveästi hurraa-huutoja kirvoittanut. Tai liekö kyse ollut vain siitä, että täällä maajoukkueen selviytyminen loppukisoihin ei ole yhtä jännittävissä ja toivottomissa kantimissa kuin meilläpäin ja karsinnat ovat vain välttämätön välivaihe, tiedä häntä.

Niin tosiaan, ja siksi kiinnitän huomiota asiakaspalveluun etenkin reissulla ollessa, koska olen itsekin matkailu- ja ravintola-alan hommissa. Ja, toisin kuin ilmeisesti monet barcelonalaiset turistipaikoissaan, nautin työstäni ja olen aika kunnianhimoinen ja tinkimätön sen suhteen. Barcelona on hyvä esimerkki siitä, miten asiakaspalvelulla voi joko piristää tai huonontaa toisen päivää (Barcelonan pelastukseksi saimme kaupungissa eräässä liikkeessä matkamme viimeisenä päivänä parasta asiakaspalvelua koko reissun aikana, eli en tuomitse ihan jok'ikistä Las Ramblasin alueella työskentelevää henkilöä).

Ja mitä sellaisiin kliseisiin kuin Sagrada Família, Park Güell ja Camp Nou tulee... Niihin palataan kyllä vielä.

Suomi vs. Färsaaret - alkusoitto reilille

Kaikkien aikojen karsinnoista on suurten odostusten saattamana tullut jälleen yksi murheellinen luku suomalaisen jalkapallon historiaan. Huuhkajien kannattaminen osoittaa minusta harvinaislaatuista luonnetta suomalaisilta; tämä 1995 ja 2011 vuosia palvova gloryhuntereiden kansa harvemmin jaksaa vuodesta toiseen osoittaa tukeaan joukkueelle, jonka arvokisamenestyksen yllä tuntuu leijuvan jonkinlainen ylittämätön muinainen kirous. Silti jopa tänä kalseana, kylmänä iltana stadikalle on saapunut sinivalkoisia kannattajia ja Pohjoiskaarre pitää tuttuun tapaan huolta siitä, ettei stadionilla olla hiljaa kuin kirkonpenkissä. Olympiastadionin väkimäärä ja tunnelmallisuus ovat kuitenkin tässä vaiheessa kaukana siitä, mitä siellä koettiin vajaa vuosi sitten karsintojen alkutaipaleella Kreikkaa ja Romaniaa vastaan.

Pakko myöntää, että siinä vaiheessa, kun istui mukavasti sisätiloissa kavereiden kanssa valmistautumassa matsiin lähtöön, kävi väistämättä mielessä miksi. Miksi kukaan ehdoin tahdoin lähtee katsomaan merkityksetöntä matsia ja nielemään uudelleen EM-karsintapaikan menettämisen aiheuttamaa pettymystä? Etenkään tällaisessa säässä, kun muutenkin on jokseenkin syväjäässä oleva olo ja viltti ja lämmin minttukaakao baarissa tuntuisivat paljon mukavammalta kuin paikan päällä värjötteleminen. Kuten aiemmassa postauksessa olen kuitenkin todennut, nautin futiksesta, oli matsi mikä tahansa. Kannattamisessa - kun se todella on sitä - on harvemmin kyse voittamisesta ja häviämisestä. Kannattamisella ei minun maailmassani ole ehtoja, se joko on tai sitä ei ole. En arvosta millään tasolla itseään faneiksi kutsuvia ihmisiä, jotka poistuvat matsista kesken kaiken, kun toiveet voitosta romuttuvat. Niin ikään en ymmärrä argumenttia, että suomalainen futis olisi huonoa. Jos jotain, se on erilaista. Futis yllättäen hyvin usein on erilaista eri kulttuureissa, liigoissa, jopa seuroissa. Täällä ei voi kuvitella nauttivansa samanlaisesta vauhdista, metelistä ja menestyksestä kuin muualla, mutta onko jalkapallon taika ikinä ollut riippuvaista niistä? Ja jos on, onko parempaa keinoa vaikuttaa asiaan kuin menemällä itse paikalle huolehtimaan omalta osaltaan siitä, että katsomot eivät ole tyhjiä ja hiljaisia?

Färsaaret on mielenkiintoinen vastustaja. 50 000 hengen saarella jalkapallo on valtava asia, eikä takuulla ole kyse gloryhunterismista. Sama pätee Islantiin, joka on tällä hetkellä korkeimmalla FIFA:n rankingissa Pohjoismaista (sijalla 23, vrt. Tanska sijalla 28, Norja sijalla 34, Ruotsi 45 ja Suomi 64). Tällaisia maita ja "kotijoukkueita" kohtaan ei voi kuin tuntea sympatiaa ja toivoa menestystä, Islannille sitä on näiden karsintojen myötä jo tullutkin. Huuhkajien karsintojen avausottelu Färsaarilla oli lupaavan voitokas, mutta toiveet menestyksestä eivät ole se syy, miksi tämä peli vetää puoleensa. Sanoin aiemmin, että voitto tai tappio, kannattajana on paikalla tukemassa joukkuettaan, kävi miten kävi. Joudun vähän ottamaan sanomisistani takaisin, että tänä iltana saatoin olla paikalla myös Färsaarten peliä katsomassa. Iltana tosiaan - 21:45 on epäinhimillinen aika pelille Suomen olosuhteissa tähän aikaan vuodesta. Traumatisoiduin syysiltojen peleihin eräässä Suomi-Ranska -pelissä. Kaikki paikalla olleet tietävät, mihin peliin viittaan.

Ai niin, ja kyllä, ajoitimme reilin ihan tarkoituksella siten, että lähtöä edeltävänä iltana ehtisimme käydä katsomassa tämän matsin. Se tuntui kohtuulliselta tavalta viettää viimeistä iltaa Suomessa; en vieläkään tiedä mitään parempaa tapaa viettää iltaa kavereiden kanssa kuin futiksen katselemisen merkeissä. Pidän itseäni hyvin onnekkaana, että minulla on ihmisiä, jotka ovat yhtä hulluja ja lähtevät hyytävälle stadikalle syyskuussa katsomaan varttia vaille kymmenen alkavaa Suomi-Färsaaret -peliä.

Koska kirjoitan tätä kuukauden myöhässä, voin jo vertailla, miltä tuntui espanjalaisfutikseen verrattuna olla stadikalla kannattamassa Huuhkajia. Peli päättyi 1-0 Joel Pohjanpalon osumalla, mikäli se on päässyt jo joltakulta unohtumaan. Tietenkään tunnelma ja väkimäärät eivät ole samoja kuin Espanjassa, sitä tai pelaamisen tasoa on turha lähteä edes vertailemaan. Silti siinä, että saa vaeltaa kotistadionille kannattamaan omiaan ja hoilata tuttuja chantteja, on sitä jotain, mitä pystyi Espanjassa seuraamaan vain sivusta. Pelien katseleminen liikuttaa ihmisiä ja tuo porukkaa yhteen samaan paikkaan samaan aikaan. Olen sen verran romantikko, että en voi olla nauttimatta siitä jalkapallon oheisilmiöstä. Tähän aiheeseen - paikallisjoukkueen, oman joukkueen, kannattamiseen palaan varmasti tuonnempana reilimuistelmien ohessa. Jos pääsee siihen tunnelmaan osalliseksi ja vielä saa kaupan päälle rahtusen toivoa, että se oma joukkue jopa pärjäisi, stadionilta on vaikea pysyä poissa pelipäivänä. En tiedä menestyksen takia fanittamisesta mitään, mutta kukapa kannattaja ei voittopeleistä nauttisi pitkän ja kivisen, joulukuusen muotoisen farssin jälkeen.

Vaikka pakko todeta, että pelin seuraaminen helteisessä, aurinkoisessa Valenciassa oli jollain tasolla miellyttävämpää kuin hytiseminen stadionilla. Myönnän, että se oli oma moka - olin niin matkalla Espanjan lämpöön pakkaamisvaiheessa, että unohdin sellaisen pikkuseikan kuin Huuhkajien peliin valmistautumisen ja varustautumisen. Bufanda on muuten huomattavasti käytännöllisempi kannattajan tuote täällä kuin etelässä, olen ollut sen lämmöstä hyvin usein hyvin kiitollinen.