Olen reissannut julkisen liikenteen varassa liioittelematta ympäri Suomea. Jossain vaiheessa huomasin osaavani ulkoa sekä Kajaanin että Oulun kautta liikkuvien junien aikataulut. Tämän johdannon tarkoitus on sanoa, että olen turvautunut VR:ään kerran jos toisenkin, ja luulin olevani siedättynyt jo kaikkiin junalla liikkumisen mukanaan tuomiin ongelmiin. Niin, ja vaikeudet Barcelonassa muistaen luulisi, että ihan joka kerta matkaan pääseminen ei tuota yhtä suuria hankaluuksia. Olisi pitänyt koputtaa puuta varmuuden vuoksi siinä vaiheessa ja olla manaamatta yhtään mitään, sillä kukonlaulun aikaan San Sebastiánin asemalla meitä odotti uusi yllätys renfen puolesta: lakon takia juna, jolla meidän piti päästä Madridiin, ei liikennöi tänään. Tämä pieni käänne matkassa selvisi vasta siinä vaiheessa, kun olimme lipuntarkastuksen jo ohittaneet ja siirtyneet laiturille odottamaan junaa, jota ei alkanut näkyä tai kuulua.
No, aina ei voi voittaa. Onnistumme saamaan paikat seuraavaan suoraan Madridiin menevään junaan (mikä kuulosti vielä siinä vaiheessa tosi hyvältä, alun perin meillä piti olla Zaragozassa vaihto), joka lähtisi vajaan kolmen tunnin päästä. Ei muuta kuin aamupalalle asemaravintolaan ja tappamaan aikaa onnellisen tietämättöminä vielä siitä, miten paljon sitä tapettavaa aikaa lopulta kertyisi tälle päivää. Edessä oli nimittäin seitsemän ja puoli tuntia tätä:
En edes pelleile. Castilla y Leónin alueelle tultaessa pohjoisesta Baskimaasta maisema on yksinomaan tätä - kuivia, satonsa jo antaneita peltoja silmänkantamattomiin. Välillä horisontissa saattaa kohota jonkinlainen aavistuksenomainen pizzan reunaa muistuttava, matala kukkulajono, mutta se siitä. Joka kuvittelee mielessään Espanjan läpeensä tiheään asutuksi maaksi, erehtyy pahemman kerran. Kun tunti toisensa perään tuijottaa näitä kuuman kesän runtelemia, lohduttomia maisemia ja horisonttiin asti ulottuvia peltoaukeita, alkaa oikeasti miettiä, pääseekö koskaan perille. Valladolid on ainoa oikean sivilisaation merkki matkalla; toki juna pysähtyy sen sadalla muullakin asemalla, mutta suurin osa niistä herättää lähinnä halun päästä äkkiä matkaan, ettei vain tarvitse jäädä sinne. Tituleeraamme Burgosin äärimmäiseksi laatikkokaupungiksi; samannäköisistä, suorakaiteen muotoisista rakennuksista mieleen tulee väistämättä, että täälläkö suomalaiset arkkitehdit käyvät inspiroitumassa.
Tämä läpeensä paperinmakuinen kerronta ei tee oikeutta sille, miten puuduttavalta ja pitkältä tuo matka Madridiin oikeasti tuntui ja miten usein ajatukset kävivät siinä, ettei koskaan olisi pitänyt jättää San Sebastiánia. Kävin muuten viikkoa ennen tätä reissua julkisilla käsivarren Lapissa saakka ja matkaa kertyi kotoani yli viisisataa kilometriä ja yhdeksän tuntia suuntaansa, mutta se autius ja matkan uuvuttavuus ei ollut mitään tähän verrattuna. En voi liikaa painottaa, miten upeilta maisemat alkoivat näyttää, kun Madridia lähestyessä vihdoin nämä pitkäveteiset maisemat vaihtuivat vihreisiin laaksoihin ja matalaan vuoristoon. Rinteen laitaa kulkeva juna sai korkeanpaikankammon vähän heräilemään - mutta ihan totta, olimme katselleet seitsemän tuntia tyhjiötä, joka sai aakeisiin laakeisiin tottuneen pohjanmaalaisenkin ahdistumaan, joten muutos tuntui radikaalimmalta kuin se olikaan.
Vaikka en olisi kiihkeä Real Madridin kannattaja, olisin silti liki kiljunut riemusta, kun Chamartínin asema vihdoin ja viimein kuulutettiin. Ja sillä hetkellä pitkät tunnit muuttuvat kokemisen arvoisiksi. Tai okei, viimeistään sitten, kun metro ohittaa aseman nimeltä Santiago Bernabéu ja sisäinen fanityttöni tajuaa, että täällä sitä vihdoin ollaan vuosien haaveilun jälkeen, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa. Junasählingin (ai niin, unohdin mainita, että pitkäveteisyys ei ollut vain illuusiota, vaan junamme oikeasti oli liki puoli tuntia myöhässä kaiken muun hyvän lisäksi) jälkeen olemme perillä paljon suunniteltua myöhemmin.
Siinä vaiheessa, kun olemme saaneet tavaramme hostellille ja valmiita tutustumaan kaupunkiin, auringonvaloa riittää enää korkeimpien rakennusten katoille. Haluaisin kertoa villejä tarinoita ensimmäisestä illasta Madridissa, kaupungissa, joka ei oikeastaan nuku ja jossa vierailemisesta olin haaveillut sen sata kertaa, mutta kun viimeisin ruokailu on aamupala kellonympärystä aiemmin ja ilta on vielä sen verran varhainen, ettei ole oikein ruoka-aika paikallisella mittapuulla, olo on lähinnä tuskallinen. Liioittelematta reissun surrealistisin ilta. Missään Madridiin liittyvissä haaveissani en ajatellut, että seisoisin Plaza de Cibelesin vierellä nääntyneenä junamatkasta ja vähiin jääneistä yöunista haaveillen vain menú del díasta ja suihkusta. Mutta nämä ovat niitä asioita, joita ei voi suunnitella ja jotka pitää vain kokea. Kaikkine viivytyksineen ja mutkineenkin se on huikea ilta. Santiago Bernabéu on enää yöunien ja churroaamupalan päässä. Vaikka emme ole muuta kuin istuneet junassa, tunnelma on kuin olisimme selviytyneet suurestakin seikkailusta. Ja tämän jälkeen pitkät välimatkat Pohjanmaalta Helsinkiin eivät tee kipeää enää missään muualla kuin lompakossa.
Sekä Santiago Bernabéu että Vicente Calderón ansaitsevat mielestäni ihan perusteelliset postaukset, joten niistä lisää sitten. Stadionkierrosten ja futiksen tuijottamisen ohessa ehdimme heittäytyä turisteiksikin ja kierrellä siellä sun täällä ihailemassa tätä hienoa pääkaupunkia.
Tämä läpeensä paperinmakuinen kerronta ei tee oikeutta sille, miten puuduttavalta ja pitkältä tuo matka Madridiin oikeasti tuntui ja miten usein ajatukset kävivät siinä, ettei koskaan olisi pitänyt jättää San Sebastiánia. Kävin muuten viikkoa ennen tätä reissua julkisilla käsivarren Lapissa saakka ja matkaa kertyi kotoani yli viisisataa kilometriä ja yhdeksän tuntia suuntaansa, mutta se autius ja matkan uuvuttavuus ei ollut mitään tähän verrattuna. En voi liikaa painottaa, miten upeilta maisemat alkoivat näyttää, kun Madridia lähestyessä vihdoin nämä pitkäveteiset maisemat vaihtuivat vihreisiin laaksoihin ja matalaan vuoristoon. Rinteen laitaa kulkeva juna sai korkeanpaikankammon vähän heräilemään - mutta ihan totta, olimme katselleet seitsemän tuntia tyhjiötä, joka sai aakeisiin laakeisiin tottuneen pohjanmaalaisenkin ahdistumaan, joten muutos tuntui radikaalimmalta kuin se olikaan.
Vaikka en olisi kiihkeä Real Madridin kannattaja, olisin silti liki kiljunut riemusta, kun Chamartínin asema vihdoin ja viimein kuulutettiin. Ja sillä hetkellä pitkät tunnit muuttuvat kokemisen arvoisiksi. Tai okei, viimeistään sitten, kun metro ohittaa aseman nimeltä Santiago Bernabéu ja sisäinen fanityttöni tajuaa, että täällä sitä vihdoin ollaan vuosien haaveilun jälkeen, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa. Junasählingin (ai niin, unohdin mainita, että pitkäveteisyys ei ollut vain illuusiota, vaan junamme oikeasti oli liki puoli tuntia myöhässä kaiken muun hyvän lisäksi) jälkeen olemme perillä paljon suunniteltua myöhemmin.
Siinä vaiheessa, kun olemme saaneet tavaramme hostellille ja valmiita tutustumaan kaupunkiin, auringonvaloa riittää enää korkeimpien rakennusten katoille. Haluaisin kertoa villejä tarinoita ensimmäisestä illasta Madridissa, kaupungissa, joka ei oikeastaan nuku ja jossa vierailemisesta olin haaveillut sen sata kertaa, mutta kun viimeisin ruokailu on aamupala kellonympärystä aiemmin ja ilta on vielä sen verran varhainen, ettei ole oikein ruoka-aika paikallisella mittapuulla, olo on lähinnä tuskallinen. Liioittelematta reissun surrealistisin ilta. Missään Madridiin liittyvissä haaveissani en ajatellut, että seisoisin Plaza de Cibelesin vierellä nääntyneenä junamatkasta ja vähiin jääneistä yöunista haaveillen vain menú del díasta ja suihkusta. Mutta nämä ovat niitä asioita, joita ei voi suunnitella ja jotka pitää vain kokea. Kaikkine viivytyksineen ja mutkineenkin se on huikea ilta. Santiago Bernabéu on enää yöunien ja churroaamupalan päässä. Vaikka emme ole muuta kuin istuneet junassa, tunnelma on kuin olisimme selviytyneet suurestakin seikkailusta. Ja tämän jälkeen pitkät välimatkat Pohjanmaalta Helsinkiin eivät tee kipeää enää missään muualla kuin lompakossa.
Sekä Santiago Bernabéu että Vicente Calderón ansaitsevat mielestäni ihan perusteelliset postaukset, joten niistä lisää sitten. Stadionkierrosten ja futiksen tuijottamisen ohessa ehdimme heittäytyä turisteiksikin ja kierrellä siellä sun täällä ihailemassa tätä hienoa pääkaupunkia.
 |
| Näkymät eivät ole aivan samanlaiset kuin striimillä La Déciman voittojuhlista, mutta fiilikseni on kuin pyhiinvaeltajalla. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti